?

Log in

Hello! · I'm · your · knight.


Luku 4.

Recent Entries · Archive · Friends · Profile

* * *
Havahduin pimeyteen. Ulkona lauloivat yölinnut, ja hikiset lakanat olivat takertuneet jalkoihini. Aluksi en tajunnut, mikä minut oli herättänyt. Sitten aavistuksenomainen liikahdus sai minut tuntemaan painon vierelläni. Räpyttelin silmiäni totuttaakseni niitä hämärään. Vierelläni makasi kaistale elävää, hengittävää pimeyttä. Hitaasti se sai ääriviivat. Yön tummaa samettia, jonka kruunasivat liekkimereksi niskaan ja selälle aaltoilevat hiukset.

Nielaisin suutani kosteammaksi. Minun olisi tietysti pitänyt odottaa, että hän palaa. Silti se tuntui unelta, toteutuneelta haavekuvalta. Hän liikahti jälleen, ilmeisesti aavistaen minun katselevan itseään. Pimeydestä sukelsi esiin kaksi pähkinänruskeaa käsivartta, jotka kietoutuivat kaulani ympärille. Tunsin haluni nousevan, kun pehmeä lantio liikahti omaani vasten. Pimeydestä sukelsi kaksi tummaa silmää. Niiden vihreys oli suorastaan häkellyttävää. En ehtinyt reagoida, kun huulilleni painettiin äkkiä tuhansia suudelmia. Kädet vaelsivat kaulallani ja siirtyivät rintakehälleni.

Lantio liikkui taas omaani vasten, ja ymmärsin, että se ei ollut vahinko. Tartuin häneen kuin henkeni hädässä. Haluni alkoi lähennellä mielipuolisuuden rajoja. Salamannopeasti hän nousi pystyyn. Hetken pelkäsin tehneeni virheen, mutta hän veti paitansa auki ja alkoi avata housujani. Tuskin ehdin siirtää niitä edes reisiini asti, kun hän veti hameensa ylös ja alkoi ratsastaa minulla.

Se kesti lyhyen aikaa, ehkä kaksi minuuttia. Hänen hiuksensa, sileät, karheat, pörröiset, kiemurtelivat sormieni välistä kuin köynnökset. Hänen kätensä puristivat minua tiukasti hänen kehoaan vasten. Sitten se oli äkkiä ohi. Sanaakaan sanomatta hän nousi, suoristi hameensa, veti paitansa päälle muttei nyörittänyt sitä, avasi parvekkeen oven ja loikkasi kaiteelle. En ehtinyt sanoa sanaakaan, ennen kuin hän oli jo kadonnut.

Avoimesta ovesta kantautui yötuuli, joka vei pois kiiman tuoksun ja toi sen tilalle hänen tuoksunsa: metsän, tuulen ja sateen tuoksut. Hänen hiustensa tuoksu ei kuitenkaan jätä mieltäni rauhaan, ennen kuin saan kiiman tahmeuden ulos kehostani.

Istun ja tuijotan ulos. Kuunvalo tanssii helminä kasteisilla lehdillä, jotka ovat samanväriset kuin hänen silmänsä.
----
Näen hänet, kun hän istuu rantakalliolla. Hänen musta matkaviittansa hulmuaa tuulessa, kuin myös hänen hameensa. Aurinko syleilee hänen koko olemustaan, ja tuuli sivelee sormillaan hänen tukkaansa. En emmi hetkeäkään, vaan juoksen hänen luokseen. Hän kääntyy ja katsoo minua vakavasti. Hymyilen leveästi ja lämpimästi, kun koppaan hänet syliini ja pyöritän halki rannan. Hän kietoo kätensä kaulaani, ei pelokkaasti, mutta niin, ettei putoa.

"Minä rakastan sinua niin paljon, että..." lauseeni katkeaa kesken pyörityksen. Lasken hänet takaisin maahan. Hän katsoo minua yhä vihreillä silmillään, joiden pupillit ovat suuret, suuremmat kuin yhdenkään puhdasverisen ihmisen, eikä hän vieläkään hymyile. Mutta minä en katso hänen huuliaan, kahta päällekkäin asetettua ruusun terälehteä, vaan hänen silmiään, joissa tuikkii erityinen hehku.

Minä katson häntä ja huokaan hymyillen. Hänen silmissään välähtää pelko; pelko siitä, että en tiedä paikkaani häneen nähden, ja että hän joutuu muistuttamaan minua siitä. Haluan vaientaa tuon pelon. Haluan langeta polvilleni hänen eteensä ja sanoa, että tiedän paikkani. Tiedän paikkani, rakastettu. Älä pelkää. Sinun ei tarvitse rangaista minua enää. Hitaasti laskeudun maahan hänen eteensä.

"Teen mitä vain", vannon. Hän katsoo minua yhä, vieläkään sanomatta sanaakaan.
"Minä lupaan, että sinun ei tarvitse murehtia enää mistään. Minä varmistan, että kukaan ei enää uhkaa sinua tai tätä paikkaa - sinun valtakuntaasi - millään tavalla. Taistelen puolestasi, jos niin haluat - taistelen rinnallasi, jos siihen on tarvetta. Autan sinua etsimään ruokaa, saat tulla luokseni asumaan, jos haluat." Vaikenen ja katson, miten hän reagoi tähän. Hän tuijottaa minua yhä. Jotain hänen katseessaan kuitenkin on. Hän odottaa minun sanovan jotain. Äkkiä aivoni alkavat työskennellä täydellä teholla. Ymmärrän, että kyseessä on testi, koekysymys, johon minun on vastattava oikein.

Katson häntä pitkään, peläten, että odotus hänen katseessaan sammuu. Hän kuitenkin odottaa kärsivällisesti, kuin tietäen, että sanon kyllä oikean vastauksen. Pelkään vastaavani väärin. Lopulta kuitenkin puhun, pukien sanoiksi ainoan mieleeni juolahtavan järkevän ajatuksen.
"Lupaan olla kanssasi aina", sanon hiljaa. Ja silloin hänen kasvoilleen leviää hymy, silmät täyttyvät valolla. Hän nousee, astuu luokseni ja painaa huulilleni suudelman, johon minä vastaan. Aallot laulavat taustallamme, enkä minä saa tarpeekseni hymystä, joka valaisee hänen koko olemuksensa ja täyttää hänet voimalla.
* * *